Luen aktiivisesti monia liikuntaan ja erityisesti fitnekseen liittyviä blogeja. Lukuluettelosta löytyy niin laihdutukseen, liikuntaa, bikini fitnekseen kuin yleisesti terveyteenkin liittyviä blogeja. Alkuun luin lähinnä vain laihdutusblogeja - myös niitä ei niin terveellisiä - mutta nykyisin painotus on enemmän juuri fitness harrastuksen puolella. Alla olevassa tekstissä puhun kuitenkin sekavasti sekä fitness että muista blogeista, joten sen vuoksi kirjoitus on hieman poukkoileva ja epälooginen. Halusin kuitenkin pukea ajatuksiani sanoiksi edes jollakin tavalla.
Saan lukemistani blogeista toisinaan vinkkejä omiin treeneihin ja ruokiin, ja toimivathan ne myös jossain määrin motivaattorina omaan harrastukseen, vaikka en kisalavoja havittelekaan. Fitness blogeissa harrastuksesta annetaan usein varsin positiivinen kuva. En epäile, etteikö lajin harrastajat nauttisi treenaamisesta ja puhtaasti syömisestä, mutta toisinaan herään kysymään kuinka realistisen kuvan nämä kirjoitukset antavat fitneksestä, elämäntapamuutoksista ja treenaamisesta yleisesti ottaen. Itsekin luen mieluiten blogeja, jotka ovat positiivisia ja kannustavia, mutta toisinaan fitnessharrastajat vaikuttavat suunnilleen yli-ihmisiltä. Harvoin blogeissa tulee esille epävarmuutta, ahdistusta tai pelkoa omasta riittävyydestä tai onnistumisesta. Sen enempää ei puhuta elämäntavan asettamista rajoituksista tai luopumisista. Ehkä fitnestä harrastavat eivät koe luopuvansa mistään? Ehkä heitä ei koskaan ahdista hidas edistyminen, repsahtelu tai epävarmuus onnistumisesta? Oma ulkonäkö ei aiheuta päänvaivaa ja treenit kulkee aina kuin unelma? Koskaan salille lähteminen ei ketuta tai sohva houkuta enemmän kuin lenkkipolku?
Suhtaudun hieman ristiriitaisesti nykyiseen blogien lukemiseeni. Iloitsen toisinaan ventovieraiden ihmisten onnistumisesta, mutta yhä useammin herään pohtimaan, että miksi nuo onnistuvat ja minä aina vaan junnaan paikallani ja kamppailen samojen ongelmien kanssa? Omille tuloksille on ehkä sokea, mutta muilla niitä tuloksia tulee hirvittävää vauhtia - siltä ainakin tuntuu. Miksi minä en onnistu, mutta kaikki muut onnistuvat? Miksi en omista samanlaista itsekuria kuin kaikki muut?
Ehkä eniten blogeissa hämmentää se, että tulokset näyttävät usein tulevan tietyllä tapaa helpolla. En siis tarkoita, että ilman treeniä tai syömällä mitä sattuu - mutta ilman pään sisäistä kamppailua omista valinnoista ja vaikeutta pitää paketti kasassa viikosta toiseen. Onko fitness elämäntapa, johon jossain vaiheessa löytää moodin, jonka jälkeen kaikki sujuu kuin rasvattu?
En missään tapauksessa myönnä olevani katkera näille onnistujille, päädyn vaan kerta toisensa jälkeen pohtimaan omia tavoitteitani ja työmäärää jonka koen tekeväni - ja sitten niitä tuloksia. Teenkö tätä liikaa näyttääkseni muille - piileekö hyvin fiiliksen salaisuus siinä, että duunia väännetään oman hyvän olon eteen ja sen vuoksi?
Onnistumisen avaimia on useita. Monilla fitnessblogien pitäjillä on tukenaan valmentaja/puoliso/ystäviä, jotka jakavat elämäntavan. Itsellä ei nyt valmentajaan ole varaa, mutta kaipaisin lähelleni ihmistä, jonka kanssa höpöttää treeneistä, ruuista, paineista ja muusta tähän elämäntapaan liittyvästä. Ehkä blogien pitäjät jakavat huonot fiilikset läheisilleen blogikirjoitusten sijasta? Itsestä tuntuu, ettei kaverit jaksa enää kuunnella tuskailujani ruokamääristä ja olemattomista tuloksista, sen vuoksi puran ajatukset tänne. Jos vierellä olisi joku sanomassa, että kyllä sinä onnistut, kun vaan teet säntillisesti töitä, niin ehkä epävarmuus olisi pienempää.
Millaisia ajatuksia blogien lukeminen herättää omissa lukijoissani? Tekstini on pitkä ja sekava, mielelläni jatkaisin vielä siitä, kannustaako blogimaailma nykyisin enemmän terveellisiin elämäntapoihin vai "luonnottoman suureen" kontrolliin ruokien ja liikunnan suhteen, mutta jääköön se toiseen kertaan!
